Marraskuisia kuvia Debrecenistä II

Tässä vielä lisää marraskuisia kuvia Debrecenistä. Olen räpsinyt viime aikoina aika paljon, sillä sain vihdoin ja viimein ostettua kauan himoitsemani digitaalijärjestelmäkameran. Makiahan sillä on kuvailla!

Kuolleet lehdet

Paha äijä juttelee puhelimessa

Komea Lada

Rouvat ratikkaa odottelemassa

Aika ruma patsas, mutta kauniita puita

Mummeli Kossuth-aukiolla

Kossuth-aukion suihkulähteen lintu

Pappa selevittää

Kotikatu

...ja vielä lopuksi itse vanha herra!

Marraskuisia kuvia Debrecenistä I

En ole näköjään viime aikoina oikein jaksanut kirjoitella blogia. Nytkään ei ole mielessä mitään erityistä kirjoiteltavaa, mutta koska yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, laitankin tulemaan kauniita kuvia syksyisestä Debrecenistä ja debreceniläisistä ihmisistä.

Yliopisto

Unkarin ja EU:n liput yliopistolla

Leikkivä tyttö sammakkolammella

Pariskunta koirineen sammakkolammella

Näkymä sammakkolammen yli

Lehtien väriloistoa

Vihanneskauppa

Vaahteranlehtiä

Arany János

Pyöräilevä pikkutyttö

Kukkasia

Parempi pääskynen pivossa...

Huhuu! Täällä ollaan taas Unkarinmaalla. Nyt voisin taas yrittää kunnostautua bloginpidossa. Ennen kuin kerron muista touhuista täällä, paljastan että ostin muutama viikko sitten komean keltaisen Simson-pappamopon! Tarkempi malli on Simson Schwalbe (=pääskynen) KR51/2. Pärisyttimen vuosimalli on sama omistajansa kanssa.

Mopo löytyi n. 30 kilometrin päästä Debrecenistä, Kaba-nimisestä pikkukaupungista. Matkustimme Kabaan junalla Ágin kanssa. Schwalben entinen omistaja tuli meitä vastaan mopolla, mukana oli todistajan viitta harteillaan myös eräs toinen Simson-harrastaja. Siinä asemalla sitten syynäilimme mopoa aikamme, kävin koeajolla ja löimme kaupat lukkoon. Jossain vaiheessa joukkoon liittyi myös kolmas Simson-mies, Pityu.

Kaban Simson-miehet neuvoivat minulle hyvän mopoilureitin Debreceniin, lisäturvanani oli vielä Nokian navigaattorilla varustettu puhelin. Simson-miehet naureskelivatkin, että nyt on varmaan tien päällä Unkarin ensimmäinen GPS:llä varustettu Schwalbe.

Matka Debreceniin meni ajoittaisesta tihkusateesta huolimatta varsin mukavasti, vastaan tulevien kylän miesten nostellessa minulle kättä. Välillä pysähdyin juomaan pienet lämmittelykahvit paikalliseen Veijo Esson baariin, jonka vakioasiakkaat tuijottelivat outoa mopomiestä epäilevästi alta kulmien.

Sateen yltyessä kovemmaksi, pysähdyin hetkeksi bussipysäkin suojiin. Ohitse pyöräillyt papparainen toivotti minulle hyvää päivää ja kyseli että menikö mopo rikki. Vakuuttelin papparaiselle mopon olevan kunnossa ja olevani vain pitelemässä sadetta. Hetken päästä polkaisin Schwalben käyntiin ja ajelin perille Debreceniin.

Debrecenistä löytyi erinomainen Simsoniin erikoistunut varaosaliike, jonka omistajan kanssa olen jo jutusteluväleissä. Toivottavasti minulla on Schwalben kanssa vielä runsaasti yhteisiä kilometrejä!

Antti neuvostojen maassa

Kävin Pietarissa tässä keväällä/alkukesästä parikin kertaa. Kaupunki on kaunis ja mielenkiintoinen, ja sieltä löytää paljon kaikenlaisia muistomerkkejä eri aikakausilta. Vaikka varsinkin Pietarin vanhaan keskustaan rakennettiin neuvostoaikana ihmeellisen vähän sosialistisia betonikolosseja, voi sieltä tarkkasilmäinen turisti bongata paljon neukkunostalgiaa. Esittelen löydöksiäni tässä postissa, seuraava postaukseni keskittyy puolestaan tsaarinaikaiseen Pietariin.

risteilijä Aurora

Tästä se alkoi: Lokakuun 25. päivänä vuonna 1917 Auroran keulatykin ampuma laukaus toimi lähtömerkkinä lokakuun suurelle vallankumoukselle ja Talvipalatsin valtaukselle. Komea risteilijä on ilmeisen suosittu turistinähtävyys ja sen kannella olikin melkoisen paljon väkeä töllistelemässä. Jotkut ilkeämieliset (uusfasistiset, vastavallankumoukselliset) tahot panettelevat Auroran alkuperäisyyttä, risteilijään on kuulema historian siipien havistessa vaihdettu tykkejä ja kuulema koko vedenalainen osa olisi uusittu joskus 1980-luvulla.

Vallankumouksen veripunalippu

Jossain voi vielä Nyky-Venäjälläkin nähdä tällaisen muiston menneestä ajasta. Kesäpuiston, Talvipalatsin ja Nevan rannan lähellä sijaitsevassa Marspuistossa palaa ikuinen tuli ja salossa on punalippu vallankumouksessa aatteensa puolesta kaatuneiden muistolle. Marskentältä jatkamme matkaa Pietarin pääkadulle, tunnelmalliselle Nevski Prospektille.
Nevski Prospektin varrella ovat näkymät niin tsaarilliset ja porvarilliset, että siellä tuskin mikään muistuttaa satunnaista turistia Pietarin neuvostohistoriasta. Ohitse ajelevat uusrikkaiden venäläisten Hummer- Lexus- ja Mercedes-limusiinit tummennetuin ikkunoin ja liikekiinteistöt on vallannut jo vuosia sitten kylmä kapitalistin koura McDonaldseineen, Pizza Huteineen ja Subway-patonkipaikkoineen. Kadun Talvipalatsin puoleisesta päästä erään talon seinässä on kuitenkin tällainen toisen maailmansodan, venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan aikainen muistutus neuvostokansalaisille:

Varoitus kansalaisille

Pylvään varoitusteksti menee suurin piirtein näin: "Kansalainen! Pommituksen aikana tämä kadunpuoli on huomattavasti vaarallisempi." Suurta isänmaallista sotaa muistellaan Venäjällä edelleen voittajan paatoksella. Toukokuun reissullani voitonpäivä lähestyi kovalla vauhdilla ja nähtävillä oli monenlaista voitonpäivän propagandaa, mm. tällainen juliste:

Lienevätkö kuvan miehet sitten Berliinin fasistien vallasta vapauttaneita sankareita, vai lapin kylissä suomalaisia naisia ja lapsia tappaneita ja raiskanneita partisaaneja, mene ja tiedä. Venäjä oli yksi toisen maailmansodan voittajavaltioita ja sitä venäläiset muistavat edelleen monessa yhteydessä korostaa.
Ehkä nyt on aika jättää sotavuosien muistelu ja siirtyä ajassa eteenpäin. Moskovan metro avattiin vuonna 1935, jonka jälkeen metro haluttiin myös Leningradiin. Nevski prospektin vilinästä pujahdamme alas metron syvyyksiin.

Rullaportaat vievät kohti maailman syvimpiä metroasemia

Leningradin metro avattiin juhlallisesti vuonna 1955. Soisesta maaperästä johtuen asemat ovat erittäin syvällä ja sen takia rullaportaissa saa seistä napottaa melko pitkän ajan metroon laskeuduttaessa. Heinäkuuhun 1992 saakka järjestelmän nimi oli Leningradin Leninin kunniamerkillä palkittu Leninin mukaan nimetty metro. Nimi on vähintäänkin yhtä komea, kuin edesmenneen Itä-Saksan suojelijalla, Kansallisella Kansanarmeijalla. Maininta Leninin kunniamerkistä on nähtävillä ainakin Nevski Prospektin metroasemalla:

Leningradin V.I. Leninin mukaan nimetty Leninin kunniamerkillä palkittu metro

Stalin halusi, että metroasemat osoittaisivat kaikelle kansalle neuvostojärjestelmän ylivertaisuutta. Tämän takia vanhat, Stalinin aikaan suunnitellut metroasemat ovat hyvin kaunita ja koristeellisia. Valitettavasti metroasemilla vallitsevan kuvauskiellon takia en saanut kaikkein koristeellisimpia asemia kuvattua vartijoiden valvovan silmän alla. Tässä kuitenkin jonkinlainen esimerkki puolikoristeellisesta metroasemasta kattokruunuineen:

Ajelemme metrolla kohti Moskovski prospektia, joka on rakennettu sodanjälkeiseen, Stalinin ajan tyyliin. Talot Moskovski prospektin varrella ovat todella komeita ja nykyään erittäin haluttuja ja kalliita asuinpaikkoja. Neuvostoarkkitehtuuri muuttui rumiksi laatikoiksi vasta Stalinin kuoleman jälkeen, jolloin Stalinin aikainen arkkitehtuuri tuomittiin liioittelevana. Moskovski prospektin aloittaa suurta isänmaallista sotaa muisteleva valtava obeliski:

Moskovski Prospektin alku, mittasuhteet ovat käsittämättömät

Kävelemme Moskovski Prospektia eteenpäin ja ihastelemme mahtipontista arkkitehtuuria. Välillä muistamme pudottaa postikortit neukkuaikaiseen postilaatikkoon.

Potshta

Hetken aikaa käveltyämme tulemme aukiolle, jota koristaa Pietarin suurin Lenin-patsas. Patsaan takana aukeaa jälleen käsittämättömän kokoinen Neuvostojen Talo, joka on rakennettu jo vuosina 1936-1941. Jotain mittakaavaa rakennukselle antaa se, että katolla oleva neuvostoliiton vaakuna on n. 11 metriä korkea, tai se että rakennuksen suuri sali on mitoitettu 3200:lle ihmiselle, tai se että koko rakennus ei mahtunut kuvaan, vaikka seisoin siitä ties kuinka kaukana...

Neuvostojen talo


V.I. Lenin Neuvostojen Talon edessä

Koska Moskovski prospektin megalomaaninen arkkitehtuuri panee pienen ihmisen pään pyörälle, päätämme siirtyä jälleen kohti keskustaa. Fontanka-kanavan varrella bongaamme hienosti entisöidyn 50- tai 60- lukulaisen Volgan. Isäukon kertomusten mukaan näitä näkyi aikanaan Suomessa paljon takseina.

Volga GAZ-21 "Peurakeula"

Kohti hotelllia raahustaessamme huomaamme että Pietari on todella suuri kaupunki. Matkanteko tuntuu pysähtyvän ja mielialamme vaipuvat Brezhneviläiseen stagnaatioon. Päästyämme hotellille, huomaamme sen arkkitehtuurin muistuttavan mielialojamme. Hotelli Azimuth, entinen hotelli Sovetskaja on Brezhnevin kaudella vallinneen pysähtyneisyyden ajan mielikuvituksettomuuden 18-kerroksinen muistomerkki. Positiivista on kuitenkin 18. kerroksen aamiaisravintolasta Pietarin historiallisen keskustan ylle avautuva hulppea näkymä.

Brezhneviläinen betonikolossi

Hotellilla hetken levättyämme on aikaa vielä pienelle iltakävelylle. Huomaamme Brezhneviläisen pysähtyneisyyden vaihtuneen Gorban aikaiseen perestroikaan. Perestroikan aikaan neuvostokansalle annettiin uusia vapauksia. Järjestelmää saikin yhtäkkiä arvostella, järjestelmän vioista kirjoitettiin lehtiin, Neuvostoliitto höllensi otettaan itäisen Euroopan satelliittivaltioistaan. Gorbatshov tarkoitti varmasti uudistuksillaan pelkkää hyvää, mutta tämä kaikki ajoi Neuvostoliiton totaaliseen kaaokseen ja syvään rappiotilaan.  Loppujen lopuksi koko maailman suurin valtio, jonka piti johtaa luokkataistelua kohti kapitalismin tuhoa ja kommunismin ikuista voittoa, hajosi vuonna 1991 vain kuudenkymmenenyhdeksän vuoden ikäisenä.
Tämä tarkoitti montaa uutta asiaa: toisen maailmansodan aikaan alkaneen sorron ja terrorin loppua Venäjän ikeen alta vapautuneille Baltian maille, elintason dramaattista laskua ja pahimmillaan kerjuulle joutumista koko elämänsä sosialismin eteen uurastaneille eläkeläismummoille ja papoille, elintason dramaattista nousua romahtaneen valtion (lue: kansan) omaisuuden mielikuvituksellisin tavoin itselleen keplotelleille hämärille bisnesmiehille ja ex-puoluepampuille, länsimaisen kapitalismin esiinmarssia, sekä uuden Venäjän syntyä. Demokratian esiinmarssia, vapautta, monipuoluejärjestelmää, sekä muutaman vuoden päästä Putinismiä, demokratian taantumista, sananvapauden rajoittamista...
Iltakävelyllä näkemämme autot muistuttavat meitä Neuvostoliiton viimeisistä kaoottisista vuosista.

Volga GAZ-24 Fontankan varrella


Kulttuuriantropologi Antti Markkuvitsh ja Moskvitsh 408(?)

Hyvin nukutun yön jälkeen on aika lähteä kotiin. Matkustamme metrolla kohti Suomen rautatieasemaa, jonka alla oleva metroasema on maailman syvin. Metroasemalla Lenin-setä katselee peräämme ja toivottaa meille neuvostokulttuurista kiinnostuneille turisteille hyvää matkaa kotiin oikein juhlaliputuksen kera.

Hei! Odottakaa vielä hetkinen! Käyn ottamassa vielä yhden kuvan tuolla aseman edessä!

Hei hei suomalaiset!

Muistan lukeneeni jostain, että Suomen rautatieaseman edessä oleva Leninin patsas on lajissaan Pietarin vanhin. Oikeasti se kuvaa Leniniä puhumassa panssarivaunun tykkitornin päällä, mutta näin lähdön hetkellä se näyttä aivan siltä kuin Lenin vilkuttaisi hyvästiksi kotiin palaaville suomalaisille...
Kotiin on vielä usean tunnin matka junalla. Onneksi muistimme varata evääksi hieman leipää. Seuraava virtuaalimatka blogini ohjauksella tehdään ihan eri merkeissä, tsaarin aikaiseen Pietariin tutustuen.

Tahtoo markkaa, liepuskaa, vaan ei ropota.

 

Meopta Axomat 5 ja valokuvauksen ilo

Valokuvausharrastukseni siirtyi tällä viikolla uusiin sfääreihin. Nyt minulla on mahdollisuus vedostaa kuvia kotona ihan itse! Löysin nimittäin viime viikolla netistä käytetyn tsekkoslovakialaisen Meopta Axomat-suurennuskoneen neljälläkymmenellä eurolla. Mukaan sain samaan hintaan melkein kaikki oleelliset pimiötarvikkeet ja ison läjän valokuvapaperia. Eilen töiden jälkeen kävin ostamassa kehitettä sekä muita tarpeellisia litkuja. Kotona laitoin sitten Axomaatin ensimmäistä kertaa tulille ja tein omakätisesti elämäni ensimmäiset mustavalkovedokset. Olinkin jo pitkään haaveillut pimiökurssista, mutta nyt järjestin sen itse itselleni omatoimisesti. Katsoin netistä ohjeita mustavalkokuvien vedostukseen ja kokeilin sitten kotona että mitä saan aikaiseksi. Aluksi valotin negatiivejä koneessa ihan liian kauan, sillä kuvat tahtoivat mennä mustiksi kehitettäessä. Vähitellen pääsin jo vähän juonen syrjään kiinni ja aloin saada aikaan onnistuneitakin vedoksia. Eilinen tavoitteeni oli vain saada kuva näkyviin valokuvapaperille, en siis vielä panostanut kovinkaan paljoa vedosten laadukkuuteen. En jaksanut esim. puhdistaa negatiivejä pölystä ja käsittelin märkiä papereita ehkä hiukan turhan väkivaltaisesti. Tässäpä kuitenkin nähtäväksi muutamia ensimmäisiä vedoksiani:

Ämyriin huuteleva poika osoitti mieltään Tallinnassa
Valko-Venäjän sananvapauden puolesta


Yksi Tallinnan neuvostolähiöistä



Kaksi Trabantia



Osasuurennos edellisestä kuvasta



Újkertin asuinalue ja kauppa

Olen vedoksiini varsin tyytyväinen, koska eilinen tavoitteeni oli tosiaan vain se kuvan näkyville saaminen. Seuraavaksi voisi alkaa panostaa myös vedosten laatuun, sillä näissä on näkyvillä kaikenlaisia sormenjälkiä ja pölyisistä negoista johtuvaa roskaa. Kuvia oli kyllä tosi hauska värkkäillä, päihittää photoshoppailun mennen tullen! Aamulla kyllä naureskelin digikameralla vedoksia kuvaillessani touhun järjettömyydelle. Ensin kuvataan filmille, sitten vedostetaan paperille, sitten kuvataan paperivedokset digikameralla!
Mielestäni molemmilla, sekä filmillä että digillä on oma paikkansa. Digikamera on kätevä ottaa mukaan vaikkapa baariin tai illanistujaisiin ja sillä saa kätevästi otettua sellaisia kuvia, joita ei ehkä haluakaan säilyttää pidempää aikaa, kuten myyntikuvia huuto.nettiin. Filmikameralla kuvaan silloin kun haluan nautiskella kuvaamisesta. Koska jokainen otettu kuva maksaa, tulee kuvauskohteeseen ja itse kuvaustapahtumaankin kiinnitettyä enemmän huomiota. Myös valmiiden kuvien odottelu on osa filmikuvauksen nautintoa ja se tietty yllätyksellisyys, mitä kuvakaupan pussista paljastuukaan tällä kertaa? Vaikka molemmilla kuvausmuodoilla on oma paikkansa, filmikuvaus on vaan huomattavasti hauskempaa kuin digillä räpsimisessä. Ehkä kyseessä on sama ilmiö kuin Trabantilla ajelussa ja vinyylilevyjen kuuntelussa: on helpompia ja nykyaikaisempiakin tapoja, mutta samaa tunnelmaa niissä ei ole.

Mitä ajattelin tänään

Heippa taas arvon lukijat! Edellisestä kirjoituksesta on jälleen vierähtänyt useampi kuukausi.
Olen ollut tammikuun puolivälistä asti töissä Helsingissä. Tarkoituksenani oli vääntää tästä työprojektista diplomityö, mutta nyt on jo huhtikuun 15. päivä, enkä ole kirjoittanut diplomityötäni varen riviäkään, tuskinpa kirjoitankaan. Kun aloitin työt tammikuussa, projektin piti olla jo kovaa vauhtia menossa, mutta tähän mennessä sen tiimoilta ei ole tapahtunut vielä käytännössä yhtään mitään. Siksi suhtaudun koko touhuun jo koko lailla skeptisesti. Sen luvatun diplomityöprojektin sijaan olen tehnyt töitä samassa projektissa kuin kesälläkin.

Työskentelen yhden tällaisen ikkunan takana

Aluksi olin todella innoissani tänne Helsinkiin paluusta, sillä Oulu alkoi jo kyllästyttää. Kuitenkin jo ensimmäisen viikon jälkeen koin pahoja sopeutumisvaikeuksia. Kaupunki tuntui ankealta, inhottavinta oli se että minulla ei Mikko-sedän ja Annan lisäksi täällä juuri muita tuttuja ole. Tunsin siis oloni yksinäiseksi.

00100 Helsinki

Vähitellen kuitenkin kehittelin itselleni kaikenlaista vapaa-ajan tekemistä ja totuin siihen, että minulla ei ole täällä samanlaista sosiaalista verkostoa kuin kotona pohjoisessa.
Tällä hetkellä arki täällä sujuu ihan ok.

Tällä Apollonkadun pysäkillä odottelen usein bussia

Vaikka diplomityö ei olekaan edennyt, tienaan siten että pystyn elämään itsenäistä elämää ilman yhteiskunnan tukea. Pystyn maksamaan palkastani kalliin yksiöni lähellä Helsingin ydinkeskustaa, suoriutumaan kuukauden laskuista, käymään pohjoisessa n. kerran kuussa ja sen lisäksi jää vielä hiukan rahaa säästöön/heräteostoksiin.

Kotiin keskustasta pääsen 3T-ratikalla

Arkipäivisin käyn töissä kahdeksasta neljään, tiistai-iltaisin on unkarin tunti ja joka toinen tiistai myös suomalais-unkarilainen tapaaminen Nolla-baarissa. Kerran kuussa olen käynyt kotona, aika usein on tullut vietettyä viikonloppuja myös Tallinnassa. Iltaisin olen myös ollut ahkerasti puhelinyhteyksissä Skypen kautta Debrecenin suuntaan. Baareissa käynnit ovat jääneet pois aika lailla kokonaan, ei jotenkin vaan houkuta tuonne lähteä riekkumaan ja kärsiä seuraavaa päivää darrasta.
Kevään paras viikko, tai oikeastaan kevään parhaat yhdeksän päivää oli kun Bébini Unkarista tuli käymään luonani. Kiertelimme Helsingin nähtävyyksiä ja hauskoja paikkoja, sekä kävimme myös Tallinnassa.
Lisäksi luonani ovat vierailleet myös isä, Jokkeri, Mika, sekä Szandra saksalaisen kaverinsa Susin kanssa. Tiedoksi muillekin että tulkaahan nyt ihmessä käymään ja katsomaan vanhaa miestä!
Uusia tuttuja olen saanut lähinnä unkarilaisista. Joskus maaliskuussa täällä oli sellainen unkarilainen elokuvaviikko, jonka yhteydessä tutustuin yhteen unkarilaiseen pariskuntaan, Anna-Rékán ja Dávidiin. He sitten päättivät alkaa järjestämään tuollaista Unkarilaiset tiistait-nimellä kulkevaa tapahtumaa joka toinen viikko. Ideana on se, että täällä asuvat unkarilaiset ja Unkari-orientoituneet suomalaiset kokoontuvat rupattelemaan.
Vaikka täällä Helsingissä elelyssä ei mitään varsinaista vikaa olekaan, jäänee silti tämäkin visiitti tänne vain väliaikaiseksi. Jotenkin en vain tunne tätä minun paikakseni. Jos ajattelen tulevaisuutta, en voisi kuvitella että ostaisin täältä jonkun kerrostalokopin samalla hinnalla kuin muualta Suomesta saa omakotitalon. Anna-Réka totesi eilen, että samalla hinnalla kuin Helsingin laitamilta saisi huonokuntoisen asunnon, voi ostaa kämpän Berliinin keskustasta. Toinen hyvä esimerkki on oma huomioni siitä että kahvittelu sekä täällä, että Wienissä on pirun kallista. Ero on kuitenkin siinä, että siinä missä Wienissä tyylikkäästi pukeutunut ja kohtelias tarjoilija tulee pöytääsi ottamaan tilauksen ja tuo nokkasi eteen kahvin ja kakkupalasen hopeatarjottimella, täällä Helsingissä jonotat itsepalvelutiskille, maksat kahvin ja pullan purkkaa mässyttävälle amikselle, valikoit toiselta itsepalvelutiskiltä itsellesi kahvikupin ja lusikan (ovat liian usein paskaisia esim. Esplanadi-kahvilassa) ja etsit sellaisen pöydän, joka ei olisi varattu tai täynnä edellisiltä kahvittelijoilta jääneitä astioita ja roskia. Maksat kuitenkin näistä molemmista kahvittelukokemuksista saman hinnan. Ehkä kärjistetty esimerkki, mutta kuitenkin: elämä molemmissa kaupungeissa on kallista, mutta täällä saat vähemmän vastinetta rahallesi. Tuntuu vain jotenkin järjenvastaiselta, ei tämä kuitenkaan _niin_ hieno paikka ole. Eri asia olisi tietty, jos olisin niin kuin Anna tai useat työtoverini, jotka tuntuvat tykkäävän todella Helsingissä asumisesta. Minusta tämä on ihan ok paikka asua, mutta mielestäni tämä ei kuitenkaan tarjoa mitään sen hienompaa kuin muutkaan kaupungit Suomessa.

Käyn syömässä Hankenin opiskelijaravintolassa...


...vaikka täältä saisi kuudella eurolla lihaa mukaan!

Jottei tämä nyt pelkäksi haukkumiseksi menisi, onhan täällä sitten tietysti niitä hyviäkin puolia, suurimpana hyvät työllistymismahdollisuudet, mutta lisäksi esimerkiksi todella edullinen ja toimiva joukkoliikenne, runsas kulttuuritarjonta, matkustamisen helppous ja monta muuta juttua, mitkä johtuvat kotimaamme Helsinki-keskeisyydestä.
Olen etsinyt aktiivisesti diplomityöpaikkaa tässä työskentelyn ohessa ja lähetellyt hakemuksia ympäriinsä. Olen lähestynyt kirjeitse Nokiaa, Opetusministeriötä, useita eri yliopistoja jne. Sain melko lupaavan vastauksen Unkarista Debrecenin yliopistolta, joka toivotti minut tervetulleeksi vääntämään diplomityötä sinne. Nyt vaan pitäisi selvittää tarkkaan että millaisia diplomityöaiheita siellä on tarjolla, sillä vahingosta viisastuneena haluaisin ennen lähtöä tietää tasan tarkkaan että mistä tulen kirjoittamaan ja että siellä ylipäätänsä olisi jotain josta kirjoittaa. Oikeastaan rahoituksen saamiseksi minun olisi pakkokin tietää melko tarkasti että mitä menen sinne tekemään. Kaikkein hartain toiveeni tällä hetkellä olisi vain löytää hyvä diplomityöpaikka ja saada vähitellen nuo jo kovasti mieltä raastavat opinnot pois alta. Eipä tässä sen kummempia, kirjoittelen taas lisää kun on kirjoitettavaa.

Kuva on omistettu Juhalle, joka kuului ostaneen Manne-Mersun!