Taka-Karpatialaisia ihmiskohtaloita

Kahvittelin eilen yhden unkarilaisen kaverini kanssa, joka on kotoisin nykyisen Ukrainan puolelta, Karpatorutenian Taka-Karpatian alueelta. Alue kuului Unkariin reilut tuhat vuotta (907-1920) ja siellä elää yhä edelleen suuri unkarilaisvähemmistö.

Hänen nyt jo edesmennyt isoisänsä oli asunut koko ikänsä samassa talossa, Szárosorosin kylässä. Kuitenkin hän ehti elämänsä aikana asua kuudessa eri valtiossa.

Hän syntyi maailmaan keisarillis-kuninkaallisessa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa. Itävalta-Unkarin hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtio pelkistyi lyhyen neuvostovaiheen kautta Unkarin (kuninkaattomaksi) kuningaskunnaksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kesäkuun neljäntenä vuonna 1920 solmitt Trianonin rauhansopimus, Unkarin kansallinen tragedia, määritteli Szárosorosin kylän kuuluvaksi Tsekkoslovakialle.

Toisessa maailmansodassa Unkari sai jälleen vallattua alueen hetkeksi itselleen, mutta menetti sen jälleen lopullisesti 1947 Pariisin rauhassa, tällä kertaa suurelle ja mahtavalle Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton hajottua 1991 kylä jäi Ukrainan hyppysiin ja Betin pappa kuoli muutama vuosi sitten kotimökissään Ukrainan kansalaisena.

Toinen Betin pappa oli myös kotoisin samoilta seuduilta. Alueen jäätyä Neuvostoliitolle, häntä ei kiinnostanut alkaa neuvostoliittolaiseksi, vaan hän vaali unkarilaista identiteettiään. Hänellä oli tapanaan kirjoitella järjestelmää ja venäläisiä kritisoivia runoja ja lähetellä niitä silloin tällöin tuttavilleen. Jossain vaiheessa jokin runoista joutui väärän henkilön nähtäväksi, tai jokin tuttavista osoittautui ilmiantajaksi, sillä jokin järjestelmää kritisoiva runo ajautui neuvostoviranomaisten käsiin. Seurauksena Betin pappa lähti seitsemän vuoden Siperian reissulle, tuomiona oli neuvostovastaisen propagandan levittäminen.

Tältä samalta alueelta katosi Stalinin suunnitelmien mukaan paljon muitakin unkarilaisia toisen maailmansodan jälkeen NKVD:n keskitysleireille. Elämään on jäänyt ”malenki robot”-termi (pikkuhomma). Alueelta oli koottu unkarilaiset työikäiset miehet systemaattisesti. Heille oli kerrottu, että heitä tarvitaan töihin kolmen päivän pikkuhommaan. Suurin osa heistä kuitenkin katosi vuosiksi Stalinin vankileireille ja monet heistä eivät selvinneet reissulta elävänä takaisin kotiin.

Tällaisia ihmiskohtaloita kuunnellessa palautui jälleen mieleeni se, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa me suomalaiset olemme omille isoisillemme, ettemme joutuneet koskaan suuren ja mahtavan nielaisemaksi.

-Lisää juttua Taka-Karpatian alueesta unkarilaisesta näkökulmasta on tässä Miklós Zelein artikkelissa.
-Pille Runnel ja Pihla Vuorinen ovat käyneet samalla alueella kenttätyötä tekemässä. Heidänkin kertomuksensa oli mielenkiintoista luettavaa.